Päätehakkuu on jaksollisen metsänkasvatuksen viimeinen vaihe. Päätehakkuussa poistetaan puusto säästöpuita lukuun ottamatta lähes kokonaan. Hakkuualueille jätetään raivaamattomia tiheikköjä riistan suojaksi, mikäli mahdollista. Mahdollisuuksien mukaan säästöpuut ja raivaamattomat alueet yhdistetään. Ihanteellisin tilanne on yhdistää säästettävät alueet maastoltaan poikkeaviin kohtiin. Tiet, sähkölinjat, polut ym huomioidaan suunnittelussa. Luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeitä haapoja ja muita lehtipuita suositaan säästöpuina. Lahopuun lisääntymistä nopeutetaan jättämällä tekopökkelöitä huonolaatuisista tai muuten vähäarvoisista puista.
Etelä-Suomen männiköissä päätehakkuuikä vaihtelee keskimäärin 70-120 vuoden välillä. Kuusikoissa vastaavat on 60-120 vuotta ja koivikoissa 50-80 vuotta. Viljellyt jalostetulla taimi- tai siemenaineksella uudistetut metsät järeytyvät luontaisesti syntyneitä metsiä nopeammin. Poikkeuksia edellä mainittuihin ikähaarukoihin saattaa aiheuttaa luonnonilmiöt (myrsky, hyönteistuhot, tulvat, kuivuus, ym).
Nykyisen metsälain puitteissa metsänomistaja voi uudistaa metsänsä koska haluaa iästä ja järeydestä riippumatta. Keskenkasvuisten metsien päätehakkuut ovat yksityisten omistamissa metsissä erittäin harvinaisia, koska taloudellisesti parhaassa arvokasvuvaiheessa olevia puustoja on järkevämpää kasvattaa edelleen.
Päätehakkuuta ei kannata lykätä etenkään kuusikoissa. Kasvun tyrehdyttyä puuston arvokasvu voi nopeastikin kääntyä negatiiviseksi yleensä lahovikaisuuden vuoksi. Toisaalta parhaan kasvukuntonsa menettäneet puut ovat alttiimpia esim. hyönteistuhoille. Kuusen kirjanpainajasta ja kuusen tähtikirjaajasta on eteläisessä Suomessa jo liikaakin kokemusta.
Päätehakkuuta seuraa metsän uudistaminen, joka on metsälain mukaisesti Suomessa pakollista. Uudistamismenetelmä valitaan maapohjan rehevyyden, hakatun puuston terveydentilan (laho-%) sekä luonnollisesti metsänomistajan toiveiden mukaisesti. Etenkin vanhoissa kuusikoissa puulajin vaihto tulee usein lähes pakolliseksi lahovikaisuuden vuoksi. Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kuusen viljely on ”räjähtänyt” käsistä. Syynä ovat hirvituhojen pelko ja kuusen takaama paras tuotto kiertoajalle. Karuimmille ja lahon vaivaamille maapohjille ei kuusta pidä istuttaa ja luontaisestikin syntyneisiin kuusiin tulee suhtautua kriittisesti luonnon monimuotoisuus huomioiden.
Uudistamisessa käytetään kotimaista alkuperää olevia siemeniä ja taimia. Onnistunut metsänviljely varmistetaan kohteelle sopivalla muokkauksella. Muokkauksella mahdollistetaan siemensyntyisten luonnontaimien syntyminen päätehakkuualalle.